Itsenäisyyspäivänä 6.12.2025
Päivän viimeinen potilaani on 80-vuotias mies, jonka ei ole kuultu puhuvan osastolla. Osasto on täynnä ja potilas pitäisi kotiuttaa palvelutaloon. Lääkäri toivoo puheterapeutin arviota. Otan puhetta ja kieltä arvioivat testit esille ja haen potilaan pyörätuolilla istumaan pöydän ääreen itseäni vastapäätä. Mies istuu pää painuksissa katsellen alaspäin. Kysyin, tietääkö hän nimensä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen mies lausuukin sukunimeni, jonka hän lukee valkoiseen takkiini kiinnitetystä nimikyltistä.
”Hakapää” hän sanoo ja vaikenee hetkeksi. Sitten hän jatkaa. ”Tunsin kauan sitten henkilön nimeltä Hakapää. Hän oli ystäväni Eero Mäkisen sisko”.
Tämä pysäyttää hetkeksi sisäisen kiireeni ja ajatukset siirtyvät isoäitiini. Tämä oli puhunut aina lämpimästi nuoresta Eero-veljestään, joka kuoli 18-vuotiaana lentäjänä sodassa. Järkytyin pienenä tyttönä mökillä Kalamajalla kun isoäiti kerran puuskahti, että olisipa se ollut mieluummin hän. Kuusjärven hautausmaalla olimme käyneet katsomassa vauvana kuollutta Maria-tyttöä, mutta hänen kuolemansa oli hyväksytty, Eeron ei. Eero oli sisarusparven neljäs lapsi, poika kolmen tytön jälkeen. Hänen jälkeensä syntyi vielä yksi poika Jussi, joka kantoi Eeron menetyksen taakkaa.
Isoäitini valokuva-albumista olin löytänyt mustavalkoisia kuvia Eerosta lapsuudesta lähtien. Kesän onnen hetkiä Sortavalan Myllykylässä. Kävelemässä noin 7-vuotiaana Konttoriin käsi suoraryhtisen isänsä kädessä. Sänkivaarassa myhäillen istumassa puiset tennismailat sylissä siskojensa välissä. Mäkihyppyä Matovaarassa talvella 1938 hienosti tasapainossa, kädet lentävän kotkan siipinä. Kankainen numerolappu rinnassa valmiina Kummun hiihtoihin samana talvena. Kesällä 1938 halaamassa sisariaan kahta samanaikaisesti kainaloissaan. Juojärven selällä purjehtimassa. Kaunis hyväkuntoinen nuori mies. Seuraavan talven kuviin oli ilmestynyt reipas punaposkinen nuori nainen, josta Eeron näytti olevan vaikea saada katsettaan irti. He olivat yhdessä hiihtoretkellä kiivenneet Matovaaran hiihtotorniin.
Mennyt kesä ja nouseva talvi, isoäitini kirjoitti valokuva-albumiin. Yksin hän lähti. Eeron vaatteet vaihtuivat sotilasunivormuun.
Nuori Eero nousemassa avonaiseen lentokoneeseen. Hävittäjälentäjä, pääsiäisenä 1940.
Eero oli kuulunut Outokummun Purjelentokerhon perustajiin ja toiminut sen puheenjohtajana kerhon rakentaessa omaa Grunau -9-purjelentokonettaan. Hän liittyi vapaaehtoisena 17-vuotiaana lentovoimiin osallistuen jo vuosien 1939-1940 sotaan kohoten vänrikiksi. Lauantaina elokuun 7 päivänä 1941 ilmataistelussa Suomenlahden yläpuolella kaatui ylioppilas, vänrikki Eero Mäkinen vajaan 19 vuoden ikäisenä. Häntä jäivät kaipaamaan vanhemmat Else ja Eero Mäkinen, sisar isoäitini Eeva sekä hänen kihlattunsa Erkki Haglund, sittemmin Hakapää, sekä muut sisarukset Leena, Kati ja Jussi.
Isä-Ukko kirjoitti Karjalaiseen kauniin muistokirjoituksen runomuodossa.
”Oi, kalliit ovat uhrit nuo, joita vapautemme taas vaatii. Kun viesti sanoman synkän tuo, nyt tuoni Eeron kaasi. Et koskaan Eero sä kerskunut vaan tyynenä toimit sä hiljaa. Aina urhon lailla olet taistellut, siksi kallista olit tuonelan viljaa. Olit kilpakentillä mukana ja siellä kuntosi ja miehuutesi varttui. Olit myös rauhan töissä apuna ja siksi katseet sinuun tarttui.
Meren aallot sun hautaasi peittelee. Kotikumpuhus pääse sä et. Merentuulet ne haudallas soittelee sulle leposävelet.”
Potilaani juttelee verkkaisesti ja kertoo tehneensä nuorena miehenä kaupunkisuunnittelua Outokummussa. Laitan testit syrjään ja tulen siihen tulokseen, että miehen puheen tuottaminen ja ymmärtäminen ovat kunnossa. Ehkä sairaalan osastolla hänellä ei vain ollut mitään sanottavaa. Toivotan hänelle hyvää jatkoa ja mietin menneitä sukupolvia. He tuntuvat läheisiltä ja kulkevan mukanani.
Suljen työhuoneen oven ja kiirehdin hakemaan omia lapsiani päiväkodista.
minnahakapaa.com 